DVD

DVD
DVD logo.svg
DVD.png
Tyyppi Optinen levy
Kapasiteetti 4,7 GB (yksipuolinen ja yksikerroksinen)
8,5 GB (yksipuolinen ja kaksikerroksinen)
9,4 GB (kaksipuolinen ja yksikerroksinen)
17,08 GB (kaksipuolinen ja kaksikerroksinen)
Lukumekanismi 650 nm laser, 10,5 Mbit/s (1×)
Kirjoitusmekanismi 10,5 Mbit/s (1×)
Käyttötarkoitus Digitaalisen videon ja datan tallennus
Lyhenne DVD
Pidennys Digital Versatile Disc
Digital Video Disc

DVD (engl. Digital Versatile Disc[1] tai Digital Video Disc, suom. digitaalinen video-/monikäyttölevy) on optinen datan tallennusväline. DVD:n yleisimmät käyttötavat ovat videokuvan ja tiedon tallennus. DVD muistuttaa ulkoisesti CD-levyä. DVD:n kapasiteetti vaihtelee välillä 4,38–15,9 gigatavua.[2]

DVD voi sisältää dataa useissa formaateissa

  • DVD-Video (elokuvien kuvan ja äänen tallentamiseen)
  • DVD-Audio (high-end-tasoisen äänen tallentamiseen)
  • DVD-Data (datan tallentamiseen)

DVD-media voi olla

  • DVD-ROM (vain luku, painettu, hopean- tai kullanvärinen)
  • DVD+R/RW (R = kertatallenteinen, RW = uudelleenkirjoitettava)
  • DVD-R/RW (kuten yllä, mutta eri standardi)
  • DVD-RAM (uudelleenkirjoitettava hajasaantilevy)

1990-luvun alussa oli uudeksi optiseksi massamuististandardiksi kaksi kilpailevaa ehdokasta. Ensimmäinen oli Multimedia Compact Disc (MMCD), jota tukivat Philips ja Sony, toinen oli Super Density Disc (SD), jolla oli takanaan usean teollisuusjätin tuki (Toshiba, Time-Warner, Matsushita Electric, Hitachi, Mitsubishi Electric, Pioneer, Thomson ja JVC).[3] IBM johti yritystä saada kaikki yhtiöt yhden standardin alle, jotta VHS:n ja Betamaxin kaltaiselta formaattisodalta vältyttäisiin.[3] Philips ja Sony myöntyivät Toshiban SD-formaattiin kahdella muutoksella, jotka molemmat liittyvät servotekniikkaan.[3] Philipsin EFMPlus-tekniikan myötä levyn kapasiteetti laski 4,7 gigatavuun SD:n viidestä gigatavusta, mutta sen etuna oli sietokyky levyn vaurioille kuten naarmuille tai sormenjäljille.[3] DVD määrittelyn versio 1.0 julkistettiin vuonna 1995 ja viimeisteltiin syyskuussa 1996.[3] Virallista määrittelyä valvoo DVD Forum, johon kuuluvat edellä mainitut 10 perustajayhtiötä sekä yli 220 muuta jäsentä.

Yhdysvalloissa DVD-soittimen hinnat putosivat keväällä 1999 300 dollarin rajapyykin alle, jolloin Wal-Mart alkoi tarjota soittimia liikkeissään. Tällöin VHS muodosti vielä suurimman osan myynnistä, ja DVD oli pelkkä marginaalituote. Vuoteen 2004 mennessä tilanne oli kääntynyt päälaelleen. Useimmat kauppaketjut tarjoavat myynti-DVD:itä, kun taas kasettien myynti on romahtanut. Euroopassa (Suomi mukaan lukien) tilanne on ollut parin vuoden viiveellä sama; suurin osa elokuvavuokrauksista oli DVD-formaatissa jo vuonna 2005.

”DVD” oli alun perin tarkoitettu lyhenteeksi sanoille ”digital video disc”, mutta jotkut DVD Forumin jäsenet halusivat sen tulevan sanoista ”digital versatile disc” (digitaalinen monikäyttölevy), jotta formaatin muut käyttömahdollisuudet tulisivat paremmin esiin. DVD Forum ei koskaan päässyt asiasta yksimielisyyteen, ja nykyisin formaatin virallinen nimi on yksinkertaisesti ”DVD” ilman virallista selitettä.

DVD-Video-levy on tarkoitettu videokuvan ja -äänen tallentamiseen. Kuva tallennetaan levylle MPEG-2-muodossa resoluution ollessa (NTSC) 720/704×480 tai (PAL) 720/704×576. Levyjen toistoon tarvitaan DVD-asema ja MPEG-2-dekooderi, toisin sanoen DVD-soitin tai tietokoneeseen kytketty DVD-ROM-asema tarvittavine ohjelmineen. Ääniraita voidaan tallentaa MPEG-, PCM-, DTS-, MP2- tai Dolby Digital -muodossa, joista Dolby Digital on selvästi yleisin. Huomionarvoista on lisäksi se, että ainoastaan eurooppalainen DVD-Video-standardi tukee monikanavaista MPEG-ääntä (jopa 7.1 kanavaa) – joskin sen tuki on lopetettu käytännössä myös Euroopassa – sekä MP2-ääntä.

Kopiointisuojaus

Useimmilla elokuvalevyillä on käytössä CSS-suojaus, jonka vuoksi levyä voi soittaa vain lisensoidulla soittimella, eikä siltä voi kopioida MPEG2-tiedostoja ulos. Suojaus osoittautui heikoksi ja 15-vuotias norjalainen Jon Lech Johansen (”DVD Jon”) julkaisi sen murtavan ohjelman vuonna 1999. Nykyisten elokuvien levyjä on alettu suojata lisäämällä niille virheellisiä sektoreita, mutta nämäkin ”suojaukset” on kierretty yleensä nopeasti.lähde?

Hyvitysmaksu

Kuluttajille myytävien kirjoitettavien DVD:iden hinnassa oli Suomessa 0,60 euron suuruinen tekijänoikeuden hyvitysmaksu (1–10:n Gt:n levyt).

Tallenteiden hyvitysmaksu poistui 1.1.2015.[4]

Aluekoodit

Alueet

Elokuvia julkaisevat yhtiöt suojelevat markkinoitaan julkaisemalla DVD-elokuvia eri maissa eri aikaan ja eri hintaisina.[5] Tämän vuoksi maapallo on jaettu eri alueisiin aluekoodeilla. Eri alueilla myydään pääasiassa vain kyseisen alueen soittimia ja levyjä. Aluekoodijako ja sen ohittaminen on ollut tekijänoikeuslainsäädännön keskustelunaiheena ympäri maailmaa.

Koodi Alue
0 Toistettavissa kaikilla alueilla
Vapaa
1 Yhdysvallat, Kanada, Bermuda ja Puerto Rico
2 Eurooppa (paitsi Venäjä, Valko-Venäjä, Ukraina), Grönlanti, Turkki, Lähi-itä, Egypti, Swazimaa, Lesotho, Etelä-Afrikka, Japani ja Ranskan Guiana
3 Kaakkois-Aasia, Etelä-Korea, Taiwan, Hongkong, ja Macau
4 Latinalainen Amerikka (paitsi Ranskan Guiana ja Puerto Rico), Oseania ja Karibia
5 Afrikka (paitsi Egypti, Lesotho, Swazimaa ja Etelä-Afrikka), Venäjä, Valko-Venäjä, Ukraina, Keski-Aasia, Etelä-Aasia, Mongolia ja Pohjois-Korea
6 Manner-Kiina
7 Varattu tulevaa käyttöä varten
8 Kansainväliset alueet, kuten lentokoneet, matkustajalaivat ym.
9 Näillä levyillä on kaikki kahdeksan lippua, joiden avulla levy voidaan toistaa missä tahansa paikassa, missä tahansa soittimessa.
Kaikki

Aluekoodia 0 ei ole olemassa, mutta R0-lyhennettä käytetään ilmaisemaan, että levy on tarkoitettu toistettavaksi kaikissa soittimissa; tällöin kaikki alueet on kytketty päälle. Alkuaikoina laitevalmistajat saattoivat kytkeä laitteen aluekoodin nollaksi, jolloin toiselta alueelta tuotu levy toistui ongelmitta. Jakeluyhtiöt tukkivat tämän porsaanreiän varsin nopeasti RCE-laajennuksella. Joissain maissa, muun muassa Australiassa ja Uudessa-Seelannissa aluekoodien käyttö on kielletty laittomanaselvennä. Suomen näkemyksen mukaan aluekoodin murtaminen ei ole laitonta, koska kyse ei ole suoranaisesta kopioinnin estämiseen ja siten tekijäinoikeuksien suojaamiseen tarkoitetusta tekniikasta.[6] Kiinalla on oma aluekoodinsa sen omasta vaatimuksesta: painottaakseen vaatimustaan Kiina uhkasi ottaa käyttöön kilpailevan elokuvalevyn, joka olisi kiistatta loukannut DVD:tä koskevia patentteja. Kiinan motivaationa uskotaan olevan sensuuri: se haluaa kontrolloida DVD-elokuvien tarjonnan sisältöä.

DVD-Audio on uusi formaatti, joka tukee parempaa äänenlaatua kuin CD. Se tukee monikanavaääntä ja suurempia taajuuksia ja tarkkuuksia kuin CD. Uudet levyt eivät ole saavuttaneet juurikaan markkinaosuutta. Lisäksi sillä on kilpailijana samat edut tarjoava SACD.

Ensimmäiset levyt tarjosivat mahdollisuuden kaksipuoliseen tallennukseen ja kahteen tallennuskerrokseen per levyn puoli. Levyjä voitiin kuitenkin tallentaa vain prässäämällä. Ensimmäiset DVD-tallentimet tulivat markkinoille 2000, jolloin formaattien välille syntyi formaattisota.

Formaattien nimissä "+" ja "-" viittaavat kahteen, osittain yhteensopivaan tekniseen standardiin. Standardit ovat likimain yhtä suosittuja, ja suurin osa DVD-laitteista tukee niistä kumpaakin.

"-" -standardin formaatit

  • DVD-R on yleisin, kerran tallennettava yksipuolinen ja yksikerroksinen levy, jolle voi tallentaa 4,7 Gt dataa.
  • DVD-RW on useaan kertaan tallennettava vastaava levy.
  • DVD-R DL on kaksikerroslevy, jolle mahtuu 8,5 Gt dataa.
  • DVD-RAM tarvitsee yhteensopivan lukulaitteen, levyt ovat usein koteloissa ja niille voidaan tallentaa 4,7 Gt dataa per puoli.

"+" -standardin formaatit

  • DVD+R vain kerran tallennettava.
  • DVD+R DL kaksikerroksinen DVD+R, jolle mahtuu 8,5 Gt dataa.
  • DVD+RW uudelleenkirjoitettava 4,7 Gt; voidaan toistaa tavallisessa soittimessa, se on myös yleisin kotikäytössä.
  • DVD+RW DL kuten DVD+R DL, mutta uudelleenkirjoitettava.


Tiedon säilyminen

Levyjen valmistajien tekemien simuloitujen vanhentamiskokeiden perusteella tiedon väitetään säilyvän kertatallenteisilla DVD-R:illä ja DVD+R:illä 30–100 vuotta ja 30 vuoteen asti uudelleen tallennettavilla formaateilla. Käytännössä levyjen kestävyys nähdään vasta vuosien saatossa.

HD DVD ja Blu-ray

Pääartikkeli: Blu-ray

Vuonna 2006 Toshiba julkaisi HD DVD -formaatin, kun Philips ja Sony puolestaan esittelivät Blu-rayn, tarkoituksenaan korvata DVD. Vaikka HD DVD:llä oli omat etunsa Blu-ray formaattiin verrattuna, se kuitenkin hävisi formaattisodan Blu-raylle pienemmän kapasiteettinsa sekä elokuvayhtiöiden tuen puutteen vuoksi.

DVD näyttää kuitenkin vielä pitävän pintansa ja pysyvän pääasiallisena ohjelmamateriaalin levitysformaattina. Syynä tähän uskotaan olevan se, että DVD riittää ominaisuuksiltaan ja tekniseltä suorituskyvyltään suurimmalle osalle kuluttajista. He eivät myöskään halua vaihtaa olemassa olevia levyjään ja soittimiaan kalliimpiin vastaaviin, joista ei välttämättä ole näkyvää/kuuluvaa hyötyä, mikäli katsojalla on käytössä 32" tai sitä pienempi televisio ja laadultaan vaatimattomampi äänentoistojärjestelmä.

HVD

Pääartikkeli: Holographic Versatile Disc

HVD, eli englanniksi "Holographic Versatile Disc" on teknologia, joka perustuu holograafiseen levyn luentaan lasersäteillä. Levyä luetaan vihreällä sekä punaisella säteellä. Vihreä laser lukee datan levyn ylemmältä kerrokselta, punaista käytetään paikantamaan raita CD-tyyliseltä kerrokselta. HVD:n kapasiteetti teoriassa on maksimissaan 6 TB, käytännössä tällä hetkellä 500 GB. HVD:n on tarkoitus tukea UHDV laatua.

5D DVD

5D DVD on kehittelyasteelle jäänyt formaatti, jossa olisi useita datakerroksia päällekkäin. Tämä mahdollistaisi kapasiteetin nostamisen 10:een terabittiin asti.

 

Copyright